Meri on kaunis, alati muuttuva, eri näköinen ja eri värinen. Välillä hurja ja kunnioitusta herättävä, toisena päivänä tyyni ja lohduttava. Aalloilla kulkiessa lapsetkin oppivat havainnoimaan asioita, tuulen suuntaa ja pilvien muotoa, arvioimaan vaahtopäistä tuulen määrää. Muut kulkijat on otettava huomioon ja vastaantulijoita tervehditään. Kun elementtejä on kulkiessa vähän; meri, taivas ja vaihtuvat saarten muodot, aistitkin terävöityvät. Tulee huomattua ihan erilaisia asioita ympärillään.
Kun "meri oli mustaa". Kunnioittava hiljaisuus - ehditäänkö kastumatta ohi. |
Taivaankannen suloinen pumpulipeitto ja iloinen vire |
Lapsilla on luonnostaan taito nähdä ja huomata luonnon pieniä ihmeitä, taito ihmetellä ääneen asioita, jotka "vain ovat". Aikuinen saa lapsen kysymystulvan keskellä mahdollisuuden nähdä itsekin. Aina ei löydy vastausta kysymyksiin miksi tuo kasvaa tuossa, miten tuo on syntynyt, mikä laji tuo on. Tulee joskus vastattua niin kuin vain tylsä aikuinen voi: "no se vaan on".
Pääsääntöisesti lapsen into tarttuu ja muistin sopukoista (tai myönnettäköön: Googlesta) saa kaivettua eri sammalten nimet, myrkylliset kasvit, miten simpukat syntyvät, mitä siili syö (ahaa, siilit syövät myös pieniä eläimiä kuten sammakoita) ja mikä onkaan tuo ihmeellinen haaviin jäänyt pikkuinen ravunoloinen öttiäinen?!
Luonto on täynnä ärsykkeitä; sävyjä, muotoja ja rakenteita, jotka peittoavat mennen tullen hienoimmatkin peligrafiikat. Kohta elokuinen vehreä runsaus vaihtuu syyskuun ruskan huikaisevaan väripalettiin. Nautitaan vielä lämpimistä illoista. Ja muistetaan ihmetellä yhdessä ääneen kaikkea pientä suurta.
Tunnelmallista venetsialaisviikonloppua!