sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Kaneliset punaposket ja kaiken kantava arkirakkaus

Meillä oli pihalla kaksi häälahjaksi saatua omenapuuta, joista toinen, kääpiöpuu, oli varsinainen selviytyjä. Joskus ajattelin naureskellen, että ehkä sen elinkaari kuvasti liittoamme. Alkuun teimme sen kanssa kaikki mahdolliset virheet: emme suojanneet sitä ulkoisilta pitkäkorvaisilta uhilta, emme tukeneet sitä mitenkään, emme lannoittaneet tai kastelleet tai tehnyt mitään muitakaan vippaskonsteja. Jänikset söivät sen rungon monesti, se kasvoi hieman vinoon, mutta tuotti silti aina paljon satoa ja iloa. Kun viimein aloimme antaa puulle sen ansaitsemaa huomiota, eli leikkasimme oksia, sidoimme vinoja oksia kiinni aitaan ja ylipäänsä muistimme sen olemassaolon, kävikin kovin ikävästi. Yhtenä myrskyisänä yönä tuo pieni selviytyjäpuu oli katkennut, täynnä pieniä suloisia omenanalkuja. Sitä katsellessani tuli hiukan sarkastisesti mieleen, että siinäkö se sitten oli, meidän liittomme, joka kaiken kestää ja kaiken kantaa.

Pakkohan oli sitten ajatukset kääntää niin, että ehkä pärjäämme vain ihan olemalla ja elämällä eikä siinä sen kummempia vippaskonsteja tarvita. Arkirakkaus se on se mikä elämässä kantaa!

Jäljelle jäi vielä toinen elinvoimainen punakaneli, joka tosin ei ole laisinkaan niin satoisa, kun sitäkin menimme hieman hataralla asiantuntemuksella leikkelemään. Rakas mieheni myös koki suurta huolta loppujen omenoiden tippumisesta ja haaskuun menemisestä, joten hän ajatteli toimia ajoissa ja keräsi lähes kaikki vähät omenat puusta kulhoon. Ihan hyvä ajatus, mutta omenat olivat aivan raakoja :)

Onneksi meidän puumme eivät ole lähiseudun ainoat, vaan vanhempieni isosta puusta saatiin tarpeet piirakkaan. Kiva juttu on myös ollut huomata, että aika monen pihan edessä on koreja, joihin ylijäämäomenat on kerätty ohikulkijoiden otettaviksi. Lähimmäisen arkirakkautta kait sekin :)



Laitetaanpa tähän vielä oheen työkaverilta saatu piirakkaohje, josta tuli oikein makoisaa vaniljakastikkeen kera herkuteltavaksi. Pieni mies tuumasi tästä, että muuten tosi hyvää, mutta nuo omenat on pahoja :)

Gluteeniton ja maidoton omenapiirakka

2 (100 g) perunaa keitettynä
1 1/2 dl sokeria
2 munaa
100 g mantelijauhetta (2 3/4 dl)
1/2 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
päälle:
omenaviipaleita
kanelia

Raasta perunat. Vaahdota rasva ja sokeri. Vatkaa joukkoon munat. Lisää joikkoon mantelijauhe ja perunat. Sekoita keskenään muut jauhot ja vaniljasokeri. Lisää jauhoseos ja sekoita. Kaada taikina vuokaan. Paista 200 asteessa puolisen tuntia. 

Samalla ohjeella voi tehdä marjapiiraan, jolloin esim. kuningatarpiiraaseen tulee 4 dl mustikoita ja vadelmia + 1 rkl perunajauhoja. Piirakka jää keskeltä kosteaksi. Marjapiirastakin olen tästä ohjeesta kokeillut ja tuli oikein hyvää!



perjantai 26. syyskuuta 2014

Gluteeniton pizza - ei lainkaan mahdoton tehtävä!

Tulipa arkisena torstaina mieleen töiden jälkeen tarttua taikinakauhaan ja uskaltautua tekemään ensimmäistä kertaa gluteenitonta pizzaa. Nopealla googletuksella valitsin ensimmäiseksi haussa nousseen ohjeen, jota vielä toimivaksi kehuttiin. Pikkukuun reseptillä sain aikaan mukavan tuntuisen taikinaklöntin, joka levittyi pellille hyvän silikonitaikinanuolijan avulla käsiä likaamatta. Taikina riitti hyvin isolle uunipellille. Päälle humpsahti tomaattimurskaa, ketsuppia, pizzamaustetta, tonnikalaa, pikkutomaatteja (joita lapset lämpiminä inhosivat), mustapippuria sekä tietysti juustoraastetta. Puolet pizzasta sai päälleen maidotonta cheddar-tyyppistä juustomaista siivua. Kaiken päälle pirskottelin oliiviöljyä! Katkaravut tai simpukat olisivat olleet omiaan tonnikalan kaveriksi, mutta oli tuo ihan hyvä täyte kaikessa yksinkertaisuudessaankin.
Lopputulos oli oikein maukas ja pohja rapsakka. Suosittelen kokeilemaan.




Tässä ohje:
2dl vettä (kädenlämpöistä)
n. 1/4osa hiivaa (tai kuivahiivaa pakkauksen ohjeen mukaan, minä laitoin 2 tl)
ripaus suolaa
n. 4dl gluteenitonta vaaleaa jauhoseosta
1/2dl oliviiöljyä
Liuota hiiva lämmitettyyn veteen ja sekoita suola. Lisää jauhot ja sekoita, lisää öljy.
Levitä taikina samantien suoraan pellille leivinpaperinpäälle öljytyin tai jauhotetuin käsin taputtelemalla (samalla tavalla kuin esim. murotaikinat) ja anna kohota. Lisää haluamasi täytteet ja paista n. 225 asteessa reilu vartti.

Tässä vielä linkki alkuperäiseen ohjeeseen.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Hassut lakkipäät

Sienten ystävät ovat nyt kirjaimellisesti onnensa kukkuloilla kulkiessaan metsien mäillä ja notkelmilla. Varsinkin tatteja putkahtelee poikkeuksellisen sankoin joukoin maan uumenista. Joukkoon mahtuu myös varsin erikoisia silmäniloja, kuten näitä "hattivattisieniä" joiden lajikkeesta ei ole aavistustakaan. Itse olen oppinut nyt kantamaan pientä sienikirjaa mukanani, koska muuten jää turhan moni hyvä sieni metsään. Oma tuntemukseni on aika lailla rajoittunut perustatteihin, haperoihin, suppilovahveroihin ja kanttarelleihin. Viimeksimainittujakin jouduin metsässä arvuuttelemaan, kun lähekkäin kasvoi valevahverot ja keltavahverot. Tuli ihan uusavuton olo, että enkö tunne enää kanttarelliakaan! Asia selvisi kuitenkin kotona kirjasta katsomalla.

Lapset ovat sienestämisestä aivan innoissaan ja kulkevat kirja kädessä nokka maata viistäen. Valevahverot herättivät aina kauhean naururämäkän kun yhtä ääneen huudettiin "HUIJARI". Aina ei ole pakko kerätä mitään, vaan voihan metsässä kulkea ihan ihmetellen näitä syksyisen luonnon tekeleitä. Jos ei sienistä pidä, voi vaikka lasten kanssa tehdä pelkkiä siententunnistusretkiä ja yrittää ratkaista metsän loihtimia arvoituksia.




Punikkitateista tulee aivan mahtavan maukasta muhennosta tai kastiketta. Ne pitää muistaa kypsentää hyvin, ettei saa vatsanväänteitä.



perjantai 19. syyskuuta 2014

Onnesta soikeana

Joskus itsekasvatetut herkut eivät suostu istumaan standardeihin, vaan luonto muovaa niistä onnellisen erilaisia. Porkkanat, perunat ja kurkut ovat mestareita kasvamaan joskus vinkuraan ja mitä kummallisempiin muotoihin. Osaa sitä paprikakin kipristellä onnesta soikeana!

 
 
Kasvihuoneessa sato ehtii kypsyä pitkälle syksyyn. Keltaiset tomaatit voittivat makeudessaan punaiset ystävänsä. Paprikat maistuivat erityisesti lapsille; olivat oikein makeita ja rapsakoita - ja ihan muotovalioita. Nämä herkut kasvavat mökillä kasvihuoneessa äitini hoidossa. Kastelujärjestelmä pitää huolen nesteytyksestä silloinkin, kun paikalla ei olla.
 


maanantai 15. syyskuuta 2014

Ruusunmarja - C-vitamiinipommi

Alkusyksyn aurinko sai punaiset ruusunmarjat hehkumaan ja hihkumaan "poimi minut mukaasi". Villinä saaressa kasvavat vanhat ruusupensaat olivat täynnä marjoja ja niitä oli suhteellisen helppo kerätä, vaikkakin välillä hiukan piikit kirpaisivat. Ruusunmarjojen kerääminen oli minulle uusi juttu, mutta kovasti innostuin tutkiskeltuani mitä nuo suloiset suukkoset pitävät sisällään.
MTT:n tutkimuksen mukaan ruusunmarjan ravintosisältö on yllättävän hyvä. Marjat osoittautuivat erittäin hyviksi C-vitamiini, E-vitamiinin, karotenoidien ja prosyanidiinien lähteeksi. Missän muussa elintarvikkeessa ei ole niin runsaasti C-vitamiinia kuin ruusunmarjassa. Yllättävä tieto!
Kiulukoiden beetakaroteenipitoisuudet ovat porkkanoiden luokkaa ja lykopeenia niissä on jopa hiukan tomaattia enempi. Ruusunmarjat ovat myös hyvä kuidun, folaattien ja kivennäisaineiden lähde (mm. K ja Mg).



 
Ruusunmarjojen kerääminen oli aika nopeaa puuhaa, mutta kahtia saksiminen oli aika työlästä ja hidasta. Puolikkaat pääsivät kasvikuivuriin siemenineen päivineen. Kivikovat siemenet irtoavat helpommin kuivatuista kiulukoista. Niissä on paljon ravintoaineita, joten minä kyllä ajattelin ottaa ne talteen ja jauhaa hienoksi. Sellaisenaan ne irrottavat hampaista paikat!
 
Simolan Rosarion sivuilta löysin monenmoisia vinkkejä ja reseptejä ruusunmarjojen hyötykäytöstä. Sivuilla neuvotaan kuivaamaan marjat alle 50 asteessa ja säilyttämään niitä lasipurkissa. 
 
Ruusunmarjaa on käytetty ehkäisemään virtsatietulehduksia ja hoitokeinona päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Sillä on myös verenpainetta alentava vaikutus. Itse ajattelin hyödyntää marjajauhetta smootheissa ja ehkäpä myös teen joukossa. Lapsille saa sujautettua salavitamiineja helposti vaikkapa puuron joukossa.
 
Jauhe säilyy kuivattuna pitkään vitamiinipitoisena. Ilmaista luomua superfoodia tämäkin ja varsinaista väriterapiaa :)
 
 

perjantai 12. syyskuuta 2014

Tyrni poikineen

Mökillä kasvaa noin kolme marjaa tuottavaa tyrnipensasta poikatyrnin lisäksi. Pensaat ovat jalostettuja lajikkeita. Suurin niistä tekee enempi luonnontyrniä muistuttavaa pyöreää marjaa harvakseltaan, mutta kaksi muuta ihan valtavia vieri vieressä olevia pompuloita. Keräysaika osui kohdilleen, sillä nyt marjat vielä pysyivät ehjinä ja niitä oli aika kiva kerätä. Piikkejäkään ei ollut niin paljoa mitä luonnonlajikkeissa on. Pensaista ei valitettavasti ole tallella lajiketietoa. Huomasin, että toinen marja on keltaisempaa, eikä lainkaan niin kirpakkaa kuin oranssi lajike. Itse laitoin keräämäni marjat pakastimeen, mutta äitini tuumasi puristavansa marjat mehulingolla mehuksi ja mehu jääpalamuotteihin pakastimeen. Niitä on sieltä kiva ottaa vaikka aamuherätykseksi vesilasillisen kanssa. Kuoret ja siemenet pääsevät linkouksen jälkeen kasvikuivuriin ja käyttöön rouheena.

Viime vuonna sato meni täysin hukkaan, kun linnut olivat ehtineet ensin. Metsässä ei ollut juuri marjoja, joten nämäkin maistuivat. Nyt marjojen suojana oli verkkoa. Myös peurat aiheuttavat joskus tuhoa pensaille, kun ne hierovat sarviaan piikkisiin oksiin.


 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Vaaleanpunaista linssin läpi

Vaaleanpunainen ja hento lila on aika herkullinen väri kukissa, ja alkanut enemmän ja enemmän miellyttää silmääni. Nämä herkät kaunokaiset alkusyksyn kukkijat ovat mökiltä kuvattuja. Kotipenkkiin voisin ajatella jotain tällaista värimaailmaa enempikin. Olen vain aika huono laittamaan kesäkukkia, mutta monivuotiset itsekseen pärjääjät tulisivat kyseeseen. Haaveissa olisi myös suuret lilat alliumit. Jospa nyt muistaisin käydä ostamassa syyssipuleita, etten taas keväällä pihainnostuksen ollessa ylimillään surkuttele "väärään aikaan heräämistä". Näitä punahattuja voisin kyllä kotiin laittaa, kun kukkivat sopivaan kotonaoloaikaan.







lauantai 6. syyskuuta 2014

Superfoodia ja korkeanpaikankammoa Kylmäpihlajan majakkasaarella

Pääsimme päättämään kesää Kylmäpihlajan majakalle. Venetsialaisia oli tullut viettämään useampi venekunta ja olipa majakan huoneetkin ilmeisesti pitkälti varattuja. Kaikille taisi tilaa kuitenkin rannassa järjestyä. Majakkasaari oli aivan oranssinaan tyrnejä! Vitamiinipommit suorastaan hyppivät silmille!

Ja kyllä, olin niin väärässä... tyrnien aika on nyt! Osa marjoista oli jo niin kypsiä, että litsaantuivat sormiin, mutta oli toki hiukan raakileitakin paikoitellen. Saarella saa vapaasti kerätä marjoja, kunhan ei ala millään järeämmällä puristinkalustolla marjoja hamstraamaan. Kieltämättä kävi kyllä hieman kivuliaaksi tuo käsin nyppiminen, tyrneissä kun on todella teräviä pitkiä piikkejä. Saakin olla tarkkana, mihin kätensä lykkää. Kerääminen käy siis aika lailla hitaasti, mutta mahtavaa vaikkapa mustikoiden keräämiseen verrattuna on se, ettei tarvitse kyykistellä mihinkään. Minä sain aikaan miehen apuvoimin yhden tupperikippallisen. Näitä sitten annostellaan harkiten talvenmittaan smoothien kirpakaksi piristykseksi flunssia karkottamaan. Todellista superfoodia!








Muu perhe kapusi ylös asti majakan näköalatasanteelle, mutta minä tyydyin katselemaan maisemia tukevasti maan kamaralla. Minä ja korkeat paikat ei ole oikein hedelmällinen yhdistelmä. Siihen kun yhdistetään vielä lapset, voi kuulla sellaisen tasaisen kimotuksen "älkää menkö reunalle, älkää liikkuko, varokaa nyt, KUKAAN EI LIIKU". Tämän sain todistaa eräältä kotivideoltamme, jossa olimme koko perhe reissussa kauniilla korkealla näköalapaikalla, joka mielestäni oli hieman vaarallinen. Videolta kuului taustalta jatkuva huuto ja varoittelu, vaikka lapset olivat ihan rauhallisia ja paikallaan. Lapset nostavat kammoni potenssiin sata. Minulla kesti muutama vuosi jopa mennä vintillemme (asumme yksikerroksisessa talossa, jossa on koko talon kokoinen vintti). Sitten oli pakko rohkaistua, kun mies ei enää löytänyt tarvitsemiani tavaroita ja huomasin, että jos annan jotain vintille vietäväksi, sinne ne jäävät. En ole aina ollut tälläinen huimailija, toivotaan että tästäkin voi parantua :)