Sienten ystävät ovat nyt kirjaimellisesti onnensa kukkuloilla kulkiessaan metsien mäillä ja notkelmilla. Varsinkin tatteja putkahtelee poikkeuksellisen sankoin joukoin maan uumenista. Joukkoon mahtuu myös varsin erikoisia silmäniloja, kuten näitä "hattivattisieniä" joiden lajikkeesta ei ole aavistustakaan. Itse olen oppinut nyt kantamaan pientä sienikirjaa mukanani, koska muuten jää turhan moni hyvä sieni metsään. Oma tuntemukseni on aika lailla rajoittunut perustatteihin, haperoihin, suppilovahveroihin ja kanttarelleihin. Viimeksimainittujakin jouduin metsässä arvuuttelemaan, kun lähekkäin kasvoi valevahverot ja keltavahverot. Tuli ihan uusavuton olo, että enkö tunne enää kanttarelliakaan! Asia selvisi kuitenkin kotona kirjasta katsomalla.
Lapset ovat sienestämisestä aivan innoissaan ja kulkevat kirja kädessä nokka maata viistäen. Valevahverot herättivät aina kauhean naururämäkän kun yhtä ääneen huudettiin "HUIJARI". Aina ei ole pakko kerätä mitään, vaan voihan metsässä kulkea ihan ihmetellen näitä syksyisen luonnon tekeleitä. Jos ei sienistä pidä, voi vaikka lasten kanssa tehdä pelkkiä siententunnistusretkiä ja yrittää ratkaista metsän loihtimia arvoituksia.
Punikkitateista tulee aivan mahtavan maukasta muhennosta tai kastiketta. Ne pitää muistaa kypsentää hyvin, ettei saa vatsanväänteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommentistasi!